Perhepäivähoito on päiväkotitoiminnan ohella yleisin päivähoitomuoto Suomessa. Se on hoitoa ja kasvatusta, jota järjestetään yksityiskodissa tai muussa kodinomaisessa paikassa, jota kutsutaan perhepäivähoitokodiksi.

Perhepäivähoitoryhmään voi kuulua enintään neljä kokopäiväistä ja yksi osa-päiväinen, esiopetusikäinen lapsi mukaanluettuna hoitajan omat alle kouluikäiset.

Ryhmäperhepäivähoito on perhepäivähoidon ja päiväkodin välille sijoittuva hoitomuoto. Ryhmäperhepäivähoitokodissa työskentelee 2-3 hoitajaa ja lapsiryhmän koko on maximi 8-12 lasta.

Perhepäivähoidon kasvatustoiminta muistuttaa läheisesti lapsen kotona tapahtuvaa hoitoa, kasvatusta ja opettamista. Perhepäivähoitokoti tarjoaa luonnolliset puitteet lapsen kasvulle ja kehitykselle. Siihen sisältyy lisäksi ohjattua toimintaa (askartelua, kirjojen lukemista, musisointia, pieniä oppituokioita, retkiä jne.) sekä leikkiä ja työtehtäviä, joihin lapsi voi kotiympäristössä osallistua.

Perhepäivähoitaja on kasvatuksen ammattilainen, jolla on perhepäivähoitajan ammattitutkinto tai muu soveltuva koulutus.

Myös perhepäivähoidossa noudatetaan varhaiskasvatussuunnitelmaa elokuusta 2017 alkaen. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden tarkoituksena on edistää varhaiskasvatuksen yhdenvertaista toteuttamista koko maassa, toteuttaa laissa säädettyjä varhaiskasvatuksen tavoitteita sekä ohjata varhaiskasvatuksen laadun kehittämistä.

Perhepäivähoidon vahvuudet ja heikkous

Sanna Parrilan, Oulun yliopistosta, v. 2002 tekemän tutkimuksen ”Perhepäivähoito osana Suomalaista päivähoitojärjestelmää” mukaan perhepäivähoidon vahvuuksia ovat pieni ryhmä, pysyvä hoitosuhde, läheinen yhteistyö vanhempien kanssa, yksilöllinen hoiva ja huomio, lapsen tarpeista lähtevä perushoito sekä rauhallinen ja kodinomainen ympäristö.

Perhepäivähoidon ainoaksi keskeiseksi heikkoudeksi mainitun tutkimuksen mukaan oli varahoitojärjestelmä.
Kun perhepäivähoitaja sairastuu tai muuten estyy ottamasta lasta hoitoon, voi lapsi joutua vieraalle hoitajalle vieraaseen lapsiryhmään. Yksityisillä perhepäivähoitajilla ei usein ole varahoitajaa lainkaan, jolloin varahoidon järjestäminen jää vanhempien vastuulle.

Perhepäivähoidon juuret antiikin Roomassa

Sanna Parrilan, Oulun yliopistosta, v. 2002 tekemän tutkimuksen ”Perhepäivähoito osana Suomalaista päivähoitojärjestelmää” mukaan perhepäivähoitoa voidaan pitää vanhimapana päivähoidon muotona. Toisaalta on ollut kyse ylemmän yhteiskuntaluokan mahdollisuuten luovuttaa lastenhoito muille kuin äideille ja toisaalta taas alempien yhteiskuntaluokkien pakotteeseen luovuttaa lasten päivähoito äidin palkkatyön vuoksi muille.

Perhepäivähoidon juuret ulottuvat tutkimuksen mukaisesti hyvin kauas, jo Antiikin Roomaan, jossa lastenhoito luovutettiin orjattarien tehtäväksi. Järjestely ei vastaa nyky-yhteiskunnan käsitystä perhepäivähoidosta,mutta on varhainen ilmentymä siitä, että lastenhoito on luovutettumuulle kuin äidille ja isälle kodinomaisessa ympäristössä toteutuen.

Suomessa perhepäivähoito on syntynyt korvaamaan lapsen hoidon tarvetta äidin työssä käydessä silloin kun vanhemmilla ei ollut varaa palkata kotiapulaista, eikä tarjolla ollut sukulaisia tai yhteiskunnan päivähoitopalveluja. Tällöin lapsi on viety naapuriin, jossa perheen äiti on ollut kotona.
Perhepäivähoito toimi pitkään epävirallisena ja valvomattomana hoitomuotona. Naisten työssäkäynnin voimakas lisääntyminen kasvatti yksityisenperhepäivähoidon hyvin laajaksi. Puhutaan ns. villistä perhepäivähoidosta, johon valvonta ei ylettänyt.

Suomessa perhepäivähoito mainittiin asiakirjoissa ensimmäisen kerran v. 1951.
Tuolloin ehdotettiin perhepäivähoitoa lastensuojelulain piiriin ja viranomaisten valvontaan. Lastensuojelulakiin tehtiin muutos kuitenkin vasta 1968, jolloin perhepäivähoito rinnastettiin kasvattilapsen hoitoon ja siihen liittyviin säädöksiin.
Vuonna 1964 MLL kartoitti päivähoidon tilannetta ja silloin joka kymmenes lapsi hoidettiin perheissä. Ensimmäinen kunnallinen perhepäivähoito aloitti toimintansa v. 1966.

1970-luvun aikana perhepäivähoidosta tehtiin valvonnanalaista ja perustettiin perhepäivähoidon ohjaajan vakanssit. Ohjauksen lisääminen lisäsi myös vanhempien myönteistä asennetta perhepäivähoitoon. Parhaimmillaan perhepäivähoito oli kodinomaista, lapsen yksilöllisiä tarpeita kunnioittava ja joustava hoitomuoto. Nämä samat piirteet ovat perhepäivähoidon vahvuuksia myös nykyään.

Vuoden 1973 päivähoidon lain myötä perhepäivähoidon asema vakiintui ja selkiintyi. Perhepäivähoidosta tuli tasavertainen hoitomuoto päiväkotihoidon kanssa.